Hyppää sisältöön
Fraktio
Ilmari istuu Fraktion keittiössä

Miten Ilmarista tuli koodari?

Ilmari Kumpula

Fraktio
Itsensä kehittäminenYrityskulttuuri

Tämä on ensimmäinen postaus sarjassa, jossa kerromme tarinoita siitä, miten meidän ihmiset päätyivät nykyiseen toimenkuvaansa Fraktiolla. Toivottavasti nämä tarinat rohkaisevat ihmisiä kokeilemaan asioita, jotka voivat tuntua pelottavilta.

Lapsena

Muistan, kun olin noin kuuden vanha ja näin ensimmäinen kerran tietokonepelin, jonka veljeni oli asentanut kotona olevalle tietokoneellemme. Pelin nimi oli Red Alert ja se peli oli jotain niin siistiä. Hiippailin aina pelaamaan sitä kuin pystyin.

Tykästyin jo todella varhain tietokoneisiin, pelien kautta. Sota-, räiskintä ja strategia. Pelit, kuten Delta Force, Red Alert, Tiberian Sun, Tomb Raider. Olin lapsena niin syvästi pelien ja sodan pauloissa. War Factoryn rakentaminen, tankkien tuottaminen ja vastustajan kimppuun käyminen. Voin kuulla edelleen mielessäni ne “Barracks complete”-äänet.

Koulussa pärjäsin hyvin liikunnassa, historiassa, matemaattis-luonnontieteellisissä aineissa ja englannissa. En ollut hyvä opiskelemaan, mutta minun oli helppo päätellä vastaus nopeasti päässäni ja kirjoittaa se suoraan paperille. Erityisesti mieleeni on jäänyt kaikki “Välivaiheet? Välivaiheet! Missä välivaiheet?”-punakynäkommentit. Englanti sujui helposti, kun kaikki siistit sotapelit tapahtuivat aina englanniksi.

Käytöksessä pärjäsin huonosti. Minulla oli melkoinen kasa käytösongelmia. Jälki-istuntoja kertyi kymmenkunta, puhutteluja magnitudin verran enemmän. En yksinkertaisesti pärjännyt tai pystynyt olemaan luokkaympäristöissä. Tylsistä aineista, kuten äidinkielestä ja ruotsista ei tullut mitään. Pääsin niistä läpi ehkä noin 7 arvosanalla.

Nuorena

Peruskoulu sujui pääasiassa ihan hyvin ja hain sen jälkeen epätietoisuudesta huolimattani lukioon. En tiennyt, mihin haluaisin mennä tai mitä tehdä isona. Ei minulla ollut hajuakaan. Lukio tuntui kompromissi-ratkaisulta, jotta minun tarvitsisi vielä tietää, mihin haluan mennä tai miksi haluaisin tulla.

Lukio ei kuitenkaan mennyt hyvin ja jäi kesken puolentoista kuukauden jälkeen, ensimmäisen koeviikon lähestyessä. Yksi ongelmista oli pitkä matematiikka. Ymmärtäisin vasta vuosia myöhemmin, miksi seinä oli noussut pystyyn.

Peruskoulussa olin vain päätellyt vastauksen heti päässäni, mutta en ollut koskaan oppinut oppimaan tai näkemään vaivaa. Lisäongelmia tuotti se, että ensimmäisellä jaksolla opiskeltiin myös ruotsia ja äidinkieltä. En vain pystynyt kumpaakaan. En yksinkertaisesti pysty istumaan luokkahuoneessa ja kuuntelemaan ruotsin kielioppia.

Marssin jakson loppuessa opinto-ohjaajalle. Tiedustelin, millä linjoilla olisi tilaa ammattikoulun puolella. Hän soitti ja sai vastauksen, että suurtalouskokki-linjalla olisi tilaa. Otin paikan vastaan miettimättä sen ihmeempiä. En ottanut kokki-opintoja missään vaiheessa kauhean vakavasti. Enimmäkseen hilluin kavereideni kanssa ja lintsasimmekin runsaasti, mutta suoritin koulun kuitenkin ok-arvosanoin läpi.

Koulun jälkeen menin inttiin, jossa oli aikaa miettiä tulevaisuutta ja päätin hakeutua ammattikorkeakouluun. Pääsin opiskelemaan tietotekniikkaa ja muutin opintojen perässä toiselle paikkakunnalle.

Minulle on jäänyt elävästi mieleen yksi kokemus AMK:n fysiikan tunneilta. Kotitehtävässä piti pyöristää lukuja merkitseviin numeroihin tai vaadittuun tarkkuuteen. Sain tehtävän takaisin ainakin kolme kertaa. En vain millään saanut sitä tehtyä tai maaliin asti. En vieläkään ymmärrä miten en vain tajunnut sitä. Läksyjä ja kotilukemisia en saanut myöskään kummoisesti tehtyä.

Viimeinen niitti opinnoille oli “Ohjelmoinnin peruskurssi”, josta sain huonoimman mahdollisen, läpäisevän arvosanan. Lopputehtävässä piti tehdä C++ “Hirttopuu”-peli. Kopioin pelin lähdekoodin vain suoraan Googlesta. Taisin juuri ja juuri muokata muuttujia joihinkin suomenkielisiin, että tehtävä ei olisi näyttänyt niin kopioidulta.

Sain kesätyöpaikan varastoilta pääkaupunkiseudulta ja muutin reppu selässä sinne. Varastolla tuntui paremmalta kuin ammattikorkeakoulussa. En mitenkään erityisesti nauttinut työstä, mutta se oli parempaa kuin epäonnistumisten sävyttämänä opiskelu. Kesän jälkeen varastolla tarjottiin jatkoa, mutta ei se ollut minun paikkani. Inhosin sen paikan tarpeetonta ilkeyttä ja kutistavaa ilmapiiriä.

Lopetin ja lähdin kolmeksi kuukaudeksi Intiaan etsimään itseäni. En tiennyt mitä haluaisin elämälläni tehdä, mutta jonnekin hemmetin kauas koko maasta oli päästävä. Kauas kysymyksiltäni ja pois ympäristöstä, jonka tarjoama valmis polku ei minulta onnistunut. Olin 20-vuotias, opiskeluni olivat jääneet kesken ja ideani siitä, mitä minun pitäisi elämälläni tehdä, olivat loppu.

Oltuani pari kuukautta matkalla, istuskellessani laiturilla Andaman-saarilla, sain ajatuksen. Mitä jos minusta tulisikin lääkäri? En ollut tarkalleen ottaen koskaan unelmoinut lääkärin ammatista, mutta innostuin tästä ajatuksesta. Rupesin pallottelemaan sitä mielessäni. Mietin miten ryhtyisin puuhaan. Lukioon en menisi. Opiskelisin tarvittavat lukio-opinnot kokonaan itse.

Tulin takaisin, hommasin itselleni uuden työn ja aloin opiskelemaan. Tilasin Huuto.netistä vuosikymmenen vanhoja lukiokirjoja, ostin kyniä ja vihon ja rupesin toimeen. Luin oppikirjoja ja tein tehtäviä yksi kerrallaan läpi työpäivien jälkeen.

Olen ajatellut tuota aikaa jälkeenpäin ja miettinyt, mitä silloin koin. Muistan, että ajattelin ostavani lääkikseen päästyäni lukiolakin, jotta voisin polttaa sen nuotiossa omana protestinani järjestelmälle, jolle olin vihainen. Sain paljon voimaa ja energiaa siitä ajatuksesta, että pääsisin lääkikseen tarvitsematta siihen oppilaitoksia. En suostuisi luovuttamaan.

Katselin YouTubesta videoita amerikkalaisista tieteen popularisoijista. Olen paljosta kiitollinen YouTubelle ja näille popularisoijille. Sain heistä esikuvan itselleni, siitä kuka haluaisin olla. Minun ympäristössäni ei ollut sellaisia. Kaltaiselleni nuorelle, jolla ei ollut vielä hyvää suuntaa elämälleen, se oli niin uskomattoman tärkeää.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt kuten YouTubessa ja en vain läpäissyt tehtäviä montaasin edetessä. Minun oli toisinaan siltikin hyvin vaikea opiskella. Etenkin aiheita, mitkä eivät tuntuneet juuri niiltä kiinnostavimmilta. Tein kaiken mitä vain pystyin, jotta saisin pakotettuani itseni pysymään paikallani ja keskittymään. Kokeilin aidosti ihan kaikkea.

Eräänä päivänä opiskelin mieluisinta lukiofysiikan kurssia läpi ostamistani kirjoista. Kahdeksatta kurssia, eli “Aine ja energia”. Kurssista aiheena on mm. energia, säteily, tähdet ja hiukkasfysiikka. Nämä jutut ovat minusta järkyttävän siistejä. Minun on hankala keksiä mitään mielenkiintoisempaa.

En päässyt tuona päivänä läpi edes muutamaa sivua. Harhailin ajatuksissani jatkuvasti muualle. Muutaman yrityksen jälkeen, minulla viimein loksahti. Jos minä en voi kuunnella mielenkiintoisinta aihetta mitä maailmankaikkeudessa on ja en saa edes yhtä muutamaa sivua läpi. Voisiko olla, että opiskelu ei ole kaikille muillekin yhtä vaikeaa ja ehkä minussa on jotain vikana?

Se ajatus avasi kaiken. Kirjoitin ajatukseni Googleen ja törmäsin tarkkaavaisuushäiriöön. Vastaukset kolahtivat. Mietin asiaa muutaman viikon, menin lääkäriin ja aloitin pitkän tutkimusprosessin.

Vuoden kuluttua, sain ADHD-diagnoosin. Minun on vaikea ilmaista, kuinka tärkeä se hetki ja ymmärrys oli. Olen koko elämäni kuullut jatkuvasti ja hirveän määrän kielteistä palautetta. Olen liian äänekäs, minun pitäisi keskittyä, kuunnella, istua paikallaan, tehdä huolellisemmin, miksi teit näin, ei saa riehaantua, pitää istua aloillaan.

Kaikesta tuosta epäonnistumisesta ja kielloista olin alkanut tuntea, että ehkä minä olen sitten tyhmä, kun en pärjää niissä kouluissa. Mitä muutakaan johtopäätöstä nuori voi vetää siitä, että koulutuksesta ja opiskelusta, siitä tärkeimmästä asiasta, mitä me nuorille kerromme, tulee vain huonoa arviota ja vastoinkäymistä?

Tulisiko minusta lääkäri?

Kävin ensimmäisen kerran pääsykokeissa kahden vuoden lukemisen jälkeen. Minua jännitti ihan hulluna, mutta menin pääsykokeisiin ja kokeita tehdessäni huomasin, että oikeasti osasinkin hyvän määrän tehtäviä.

Sisäänpääsy jäi muutamasta pisteestä kiinni. Olin päässyt lähelle. Melkein pystynyt siihen. Minusta ei koskaan tulisi lääkäriä ja ymmärrän nyt muutenkin, ettei se edes olisi ollut minulle sopiva ala.

Mutta, se oli tärkeä vaihe. Lääkärikirjojen lukeminen ja “läheltä piti” -pääseminen itse lääkiksen palautti minun uskoni siihen, että minä pystyn vaikka mihin. Olin löytänyt omat keinoni opiskella ja saanut kokemuksen siitä, että pärjään, jos vain aihe on oikea.

Jotain muuta

Tässä vaiheessa, seinä päivätyöni kanssa oli kuitenkin noussut pystyyn. Työt olivat työpaikallani vähentyneet minimiin pienentyneen kysynnän vuoksi. En viihtynyt siellä missä asuin. En viihtynyt duunarien maailmassa. Aloin kaipaamaan pois.

Avasin mol.fi-sivuston ja laitoin hakukenttään “Ulkomaat”. Näin ilmoituksen, jossa haettiin suomenkielistä henkilökuntaa IT-tukeen Puolaan. Olin viettänyt koko ikäni tietokoneilla ja ajattelin, että pärjäisin työssä, joten laitoin hakemuksen. Puoliksi huvikseni, kun en uskonut pääseväni työhön.

Sain kuitenkin työn ja otin sen vastaan. Irtisanoin asuntoni, poistin sosiaalisen median tilini, katkaisin SIM-korttini ja hankin prepaid-liittymän vain välitöntä yhteydenpitoa perhettä ja muutamaa ystävää varten. Vein ylimääräiset tavarani kotiini ja lähdin junalla Helsinkiin kohti Puolaa. Mukanani oli vain kaksi reppua.

Puolassa

Elämä Puolassa sujui hyvin. Ajatuksenani oli, että lukisin Puolassa lääkiksen pääsykokeisiin vapaa-ajallani ja pyrkisin ensi vuonna uudelleen. En saanut kuitenkaan luettua kaksisesti. Aika kului uusien kavereiden ja ulkomaille muuton alkuinnostuksessa. Paljon reissailua, bileitä ja hengailua.

Lääkiskirjat tuntuivat raskailta. Tuntui pahalta avata ja koittaa lukea niitä. Olin vaatinut itseltäni niin pitkään niin julmetun paljon, jotta olisin saanut itsestäni lukutunteja ylös. Lukeminen, joka oli antanut minulle paljon, alkoi nyt tuntua ylitsepääsemättömältä ja vaikealta.

Minulle tulee edelleen hyvä olo, kun näen lukion biologian, fysiikan tai matematiikan kirjoja ja tiedän, ettei minun tarvitse enää ikinä avata niitä. Luin ja tein noiden kirjojen kaikki tehtävät läpi kymmeniä kertoja. Toistin sitä rutiinia niin pitkään. On outoa nyt ajatella, että miten voin edelleen tuntea sen helpotuksen, kun ajattelen, ettei minun tarvitse lukea ja harjoitella niitä kirjoja.

IT-tuen töissä meni alkuaikoina mainiosti ja tykkäsinkin siitä. IT-tukihenkilönä olemisen monotonisuus ei ollut vielä alkanut tuntua. Tykkäsin antaa hyvän kokemuksen ihmisille, jotka soittivat uusiakseen salasanansa tai asentaakseen jonkin ohjelmiston työkoneelleen. Asiakkaat olivat sentään onneksi yritysasiakkaita. En olisi uskonut, että olisin viihtynyt Puolassa lainkaan niin pitkään jos työ olisi tapahtunut kuluttaja-asiakkaiden parissa.

Ei enää lääkistä, mitä sitten?

Vuoden jälkeen kokeilin uudelleen onneani lääkiksen pääsykokeissa. Tulos oli paljon huonompi kuin ensimmäisellä kerralla. 150. varasija, 100 sijaa alempana kuin ensimmäisellä yrityksellä.

Päätin, että minulle riitti. En rääkkäisi enää itseäni tällä lääkikseenluvulla. Töissä IT-tuessa meni hyvin, joten ajattelin, että tekisin jotain IT-alaan liittyvää tulevaisuudessa. Etsisin ja keksisin jotain. Tuntui ihan luksukselta, että työpäivän jälkeen ei tarvinnut tehdä mitään tai stressata siitä, että pitäisi olla lukemassa lääkiksen kirjoja.

Työssäni oli paljon vapaa-aikaa ja aloin pian kaivata jotain pureskeltavaa aivoilleni, kun lääkikseenluku ei ollut enää kuvioissa. En ole kovin hyvä tekemään asioita, joissa en saa miettiä jotain. Kaipasin seuraavaa haastetta lääkiksen jälkeen.

Ilmari koodaa pöydän ääressä
Ilmari koodaa pöydän ääressä

Miten koodaus tuli kuvioihin?

En muista mistä alun perin löysin koodauksen. Ehkä jonkun kaverini ajatuksesta. Päätin kuitenkin, että opettelisin ainakin koodaamisen alkeet.

Aloin opetella. Menin YouTubeen ja löysin amerikkalaisen Bucky Robertsin luoman Python-videosarjan. Bucky jätti teorian miltei kokonaan välistä ja keskittyi opettamaan asioita kokeilun kautta. Buckyn tutoriaaleissa, muuttujat olivat usein tonnikalavoileipiä. Listat pekonia, munia ja kinkkua. Funktiot hakivat voileipien täytteitä.

Se toimi. Minun oli niin paljon helpompi ymmärtää. Kopiointi, rikkominen, uusiksi rakentaminen ja rajojen venyttäminen oli minulle paljon parempi tapa oppia kuin kuuntelemalla kuivaa Powerpoint-luentoa.

Ei ollut arvostelunumeroita, opettajaa pakottamassa tiettyyn muottiin, ei-kiinnostavia tehtäviä tai triviaa vanhasta ohjelmointikielestä. Jos en ymmärtänyt, sain pysähtyä, miettiä ja tutkia asiaa ilman painetta siitä, että minun tulisi jo ymmärtää jokin konsepti. Asiat, jotka oli helppo ymmärtää tai eivät olleet niin relevantteja, pystyin ohittamaan nopeasti.

Minulle uuden oppiminen tapahtuu parhaiten rikkomalla ja kokeilemalla. Kun saavutan kokeilemalla intuiitivisen ymmärryksen, pystyn sen jälkeen laajentamaan sitä teoreettisella tiedolla. Toisinpäin tehdessä vain kyllästyn ja en yksinkertaisesti opi.

Ihmisten työpaikkojen hävittäminen

Opetellessani ohjelmointia törmäsin siistiin ohjelmointikielen laajennukseen, lisäpalikkaan, jolla Pythonin voisi ohjelmoida käyttämään hiirtä & näppäimistöä.

Olin koukussa. Työni IT-tuessa oli niin suurelta osin vain asioiden copy-pasteilua ja laatikoiden klikkailua tietyssä järjestyksessä. Sain idean, että voisin automatisoida työni tekemällä siihen klikkibotin.

En tiennyt mistään oikeista tavoista tehdä ohjelmistoja. En ollut kuullutkaan Gitistä, REST-rajapinnoista, koodieditoreista tai muustakaan siitä, miten koodiprojektia pitäisi oikeasti kehittää. Mutta olin innostunut ja hyvin koukussa.

Koodailin bottiani valmiiksi kaikki kahvitunnit ja iltavuorot. Ratkoin vastaan tulevia ongelmia yksi kerrallaan. Joskus minulta meni päiviä selvittää jotain, kuten miksi botti ei toiminut tietyllä tavalla tai törmätessäni kinkkiseen bugiin.

Yksi asia, mikä minua motivoi kovasti koodatessa, oli ajatus siitä, että tälläisen työn voisi hävittää tekemällä ihmiset tarpeettomiksi. En oikein tiedä, mikä minua motivoi tuossa ajatuksessa. Tykkäsin kyllä työkavereistani ja en minä halunnut nähdä maailman palavan, mutta jokin siinä ajattelussa motivoi minua suuresti. Ehkä se oli kasvanut inho omaa työtäni kohtaan, kun ymmärsin sen toistuvuuden ja näin, että pystyisin poistamaan koko työn ohjelmoimalla sen tarpeettomaksi.

Pois Puolasta

Bottini saivat hyvän ja huonon vastaanoton. Johto tykkäsi tekemistäni boteista, koska ne tosiaan säästivät paljon aikaa, mutta toisaalta taas johto ei tykännyt boteista, koska yksikön liikevaihto oli sidottu manuaalisesti tehtävän työn määrään.

Olin ihan okei tilanteeni kanssa. Olin ollut töissä tässä vaiheessa 2.5 vuotta ja saanut vähän parempia töitä yksikön sisältä. Koin kuitenkin olevani jumissa. Kyseisestä työpaikasta ei voinut enää kehittyä mihinkään suuntaan. Ei ollut ylempiä positioita, joissa olisin voinut koodata täysipäiväisesti. Koodaaminen, oli jotain mistä minä nautin ja halusin tehdä sitä lisää.

Kollegani linkkasi minulle työpaikkailmoituksen, jossa haettiin aloittelevaa koodaria. En ollut miettinyt Puolasta lähtemistä, mutta hakemuksen teksti puhutteli: “Meitä ei kiinnosta tutkintosi, vaan se mitä sinä osaat ja innokkuutesi”. Tykkäsin ilmoituksesta niin, että laitoin oman hakemukseni. Lisäsin liitteeksi mukaan tekemiäni klikkibotteja.

Sain työpaikan ja lähdin. Pakkasin jälleen kerran kimpsuni muutaman reppuun ja lähdin junalla Puolan Gdanskia kohden lentääkseni Helsinkiin.

Ei vieläkään prinsessaloppua

Uudessa työpaikassa elämä maistui hyvältä. Tykkäsin olla muiden koodarien keskellä. Tykkäsin heidän seurastaan, heidän jutuistaan ja siitä tietynlaisesta tavasta ajatella. Haluan olla ihmisten seurassa, joiden mieli kuhisee kysymyksiä, ajatuksia, teorioita, haasteita ja pohdittavaa. Olin löytänyt minun ihmiseni.

En kuitenkaan halunnut olla tuotteen asiakastuessa, jonne olin päätynyt. Ensimmäinen syy oli se, ettei minua oikein kiinnostanut jutella ihmisten ongelmista. Halusin ymmärtää koodia ja sitä, miten tuote toimii. Asiakkaiden viestit tuntuivat vain keskeytyksiltä koodiin keskittymisen ohessa.

Loin itselleni asiakastuen ongelmista pieniä koodiprojekteja, jolla sain yhä enemmän kosketusta ohjelmistokehitykseen. Halusin tutkia, selvittää ja ymmärtää koodia. Etsiä kysymyksiä ja sitten etsiä siihen vastauksia.

Rakastin kysellä asioita oikeilta koodareilta. Miksi jokin asia on tehty noin? Mitä tuo tarkoittaa? Tykkäsin kysyä kysymyksiä jo IT-tuessakin työskennellessäni. En vain jotenkin koskaan väsy ihmettelemään miksi ja kysymään lisää.

Olin melkein perillä. Olin melkein siellä missä tunsin haluavani olla.

Niin hyvä, ettei sinua voida jättää huomiotta

Yksi asia, mihin haluan uskoa, on se, että jos todella teet parhaasi joka päivä, se palkitaan. Jos nykyinen työnantajasi ei ymmärrä sitä, joku toinen ymmärtää. Jos todella pyrit antamaan parhaasi joka päivä, jossain vaiheessa saat palkintosi, vaikka joutuisitkin noutamaan sen itse.

Yrityksen johto halusi muuttaa asiakastuen toimimaan niin, että asiakastuki kirjoittaisi ns. yksikkötestit rikkinäiselle koodille. Otin ainoana tehtävän innolla vastaan.

Asiaa tuntemattomille, pelkkien yksikkötestien kirjoittaminen toisten koodille on käytännössä kuin tiskari ravintolassa. Yksinkertaista, hyvin monotonista suorittamista.

Minä en aluksi edes tiennyt, mitä olivat yksikkötestit, mutta tämä oli minun ensimmäinen virallinen tehtäväni tehdä työkseni koodia. Opettelisin kaiken yksikkötesteistä mitä voisin ja tekisin tämän tehtävän niin hyvin kuin ikinä pystyisin.

Vietin iltojani ymmärtäen, että mitä ovat nämä yksikkötestit. Ihmettelin, miten Javascript toimii ja kokeilin kokeilemistani. Luin kirjoja, blogeja ja keskusteluja testaamisesta. Katsoin videoita ja dokumentaatioita testiframeworkeista. Testien kautta opin ymmärtämään paremmin myös koodia. Aloin tehdä parannuksia myös tuotantokoodiin, jolle kirjoitin yksikkötestejäni.

Ei mennyt pitkään, että työmoraalini huomattiin ja pääsin täysipäiväiseksi koodariksi. Pääsin nyt oikeasti omistautumaan koodaamiselle ja käyttämään koko päiväni koodin luomiseen. Ja sillä tiellä olen ollut siitä lähtien.

Lopuksi

Tässä ei ollut kaikki tarinastani, mutta lopetan sen nyt tähän. Voin kertoa joskus toiste, miten koodariuden alku, omat yrittäjäpolkuni ja sitä seuraavat vaiheet opettivat minulle. Tämän kirjoituksen tarkoitus oli rohkaista ihmisiä tavoittelemaan taivasta ja kulkemaan vaikeitakin polkuja pitkin päämääräänsä. Myöhemmin saatan kirjoittaa myös ADHD:n kanssa opiskelusta ja työelämöinnistä.

Olen ollut koodari nyt noin 4–5 vuotta ja tykkään edelleen paljon työstäni. Olen ollut iloinen, että löysin tälle alalle ja työ sovelluskehittäjänä on jotain, missä olen hyvä. On todella palkitsevaa tietää, että pystyn tekemään työni hyvin, eikä tietokoneet ja koodi ole koskaan lakanneet kiinnostamasta. Olen huomannut, että koodaaminen on kuitenkin jotain sellaista, että sinun on oltava ihan aidosti kiinnostunut siitä pärjätäksesi hyvin. Jokainen päivä on uuden opettelua ja aikaisemman kyseenalaistamista.

En halua antaa tälle kirjoitukselle sellaista prinsessaloppua, että kaikki on nyt hyvin tästä päivästä ikuisuuteen. Me ihmisinä haluamme nähdä sellaista, mutta ihmisenä olo on kaikkea muuta kuin noin yksioikoista. Voi olla, että minäkin esimerkiksi muutaman vuoden päästä innostun jostain ihan muusta. En halua sellaista nyt ja tuntuisi pahalta ajatellakin, etten enää koodaisi.

Olen kuitenkin kiitollinen koodarina olemisestani ja siitä, että saan herätä aamuisin läppärini ääreen ja naputtelemaan koodia. Olen joutunut hakemaan todella pitkään sitä, mitä minä haluan tehdä. Olen kiitollinen ja tunnen edelleen onnea siitä, että olen löytänyt jotain näin merkityksellistä itselleni.

Haluaisin sanoa sinulle, että on okei tehdä virheitä. On ihan okei, ettei tiedä mitä haluaa tehdä ja sitä, että harvoin kenenkään polku on niin yksinkertainen, kuin miltä se ulospäin näyttää. Ehkä sinun on täytynyt aloittaa kauempaa kuin muut tai ehkä sinun on myös pitänyt kulkea vaikeamman reitin kautta. Tai ehkä koet, että kaikki ei ole hyvin, muttet tiedä mitä muuta jokin parempi voisi olla.

Jos jokin ei toimi tai tunnu hyvältä, sinun täytyy olla tarpeeksi rohkea – hylätäksesi vanha ja kokeilla jotain uutta. En olisi ikinä päässyt sinne missä olen nyt, jos olisin tyytynyt siihen, mikä oli ihan okei. Matkalla on pelottanut paljon. Mutta, näin jälkeenpäin, se kaikki on ollut niin sen arvoista.

Muita artikkeleita

Nainen tekee käytettävyystestausta tietokoneella
Blogi
Miten ja miksi käytettävyyttä tutkitaan? Johdanto käytettävyyden ja käyttäjäkokemuksen tutkimiseen

Kiinnostuitko?

Joonas Pajunen

Joonas Pajunen

CEO

050 382 3488
joonas.pajunen@fraktio.fi
Petteri Hellgren Fraktio

Petteri Hellgren

Chief Growth Officer

045 279 3970
petteri.hellgren@fraktio.fi